Uuvahdin

2

En ole koskaan irti töistä.

Pelkään, että nyt se alkaa taas.
Että joka aamu onkin edellistä vaikeampi.
Istun keittiössä kahvipannullisen kumonneena ja mietin,
etten yksinkertaisesti enää halua mennä töihin.
Sä et sitten ikinä opi. Typerys.
En selviä töistäni. Kun en selviä enää arjesta työn jälkeenkään.
Haalimieni työtehtävien kuorma on niin valtava, etten enää edes tiedä mistä aloittaa.
Pelkään, etten huomenna jaksa nousta edes tähän istumaan.

Olemukseni on koko ajan raskaampi.
Olen alkanut vihaamaan työtäni.
Työtä, joka teki mut onnelliseksi.
Joka tuntui antavan merkityksen mun koko olemassaololle.
Ja nyt tilanne on sitten kuitenkin tämä.
Kun en pystykään enää kaikkeen, vaikka kuinka rimpuilen.
Mitä sinnikkäämmin yritän, sitä enemmän tavarat putoavat käsistäni.
Kaikki tarpeellinen tuntuu olevan hukassa.
Unohtelen nimiä, enkä suoriltaan kykene edes kertomaan,
mitä päivää eletään.

Kunpa tämä bussimatka töihin kestäisi kauemmin.
En vielä jaksaisi nousta penkiltä.
Toivoisin oikeastaan, että bussi ajaisi ojaan,
niin mun ei tarvitsisi mennä töihin.
Mun rintaa puristaa. En saa henkeä.
Kuivaan itkeneet silmät ja nousen bussista.
Kyllä minä pärjään.

Liikun hitaammin. Itken herkemmin. Itkupilli.
En pysty vastaanottamaan minkäänlaista kritiikkiä ilman, että kuristun siihen.
En muistanutkaan, miltä tällainen väsymys tuntuu.
Kesälomaan on vielä neljä kuukautta. Yli 120 päivää.
Tosin, ahdistaa mua ajatus lomastakin.
Epätietoisuus siitä, mitä tekee milloinkin. Missä päin on ja kenen kanssa. Mitä pitäisi tehdä. Miltä pitäisi tuntua ja miten pitäisi olla. Miten pitäisi hengittää.
Helpompi se vaan olisi olla töissä.

Mitä jos en huomenna jaksa sulkea herätystä?
Olen aivan tajuttoman väsynyt.
Mutta mulla ei ole aikaa nukkua.

En osaa tehdä enää yksinkertaisiakaan päätöksiä.
Seison kaupan hyllyn edessä, yrittäen tehdä tavallisia valintoja tavallisista ostoksista.

Havahdun yhtäkkiä maailmoistani, enkä tiedä yhtään, miten kauan olen tässä seissyt.
Poistun kaupasta ostamatta mitään.

Lapsenomaisen innokkuuteni on korvannut ilottomuus ja pessimistisyys.
Riittämättömyyden tunne rääkyy sisälläni.
Olen niin herkillä, että pienikin vastoinkäyminen tai epäoikeudenmukaisuuden kokemus laukaisee raivon, jota on vaikea tyynnyttää.
En koe enää minkäänlaista mielenkiintoa mihinkään.
Olen välinpitämätön. Itsekäs sinä olet.
Työn ulkopuolella välttelen kaikkia sosiaalisia kontakteja.
En jaksa enää siivota kotiani. Enkä pitää huolta itsestäni.
En käy edes suihkussa, jollei ole aivan pakko.
Liian työlästä.
Aivan sama, jos ripsivärit ovat eilisen jäljiltä.
En näköjään ole jaksanut vaihtaa yöpaitaanikaan pois työvaatteiden alta.
Kaikki harrastukseni ovat jääneet, kun työssäkäymisen lisäksi pystyn vain kampeamaan itseni sänkyyn.
Pyörin valveilla miettien kuumeisesti, miten olisin riittävämpi, parempi, tehokkaampi ja mitä kaikkea olenkaan jättänyt tekemättä.
Unessakin olen aina töissä.

Työroolini on niin ponteva, että se kadottaa alleen kaiken, mikä ei kuvaan sovi.
Siksi haluaisin olla aina vain töissä.
Se on ainoa paikka, missä pidän itsestäni.
Siellä olen aikaansaava, ainailoinennauravainenjopahauska, tehokas ja idearikas kehittäjä.
Se on ainoa paikka, missä musta pidetään.
Koska kotona olen vain huumorintajuton, kielteinen ja niin valtavan kiukkuinen.
Ja niin väsynyt.

Olen täynnä lohduttomuutta ja toivottomuutta.
Olen aivan epäpätevä työhöni.
Haluaisin olla superihminen.
Maailmanpelastaja.
Yritän kovasti olla joka paikassa yhtä aikaa kaikkia varten.
Työn rajattomuus ja epämääräisyys ahdistavat minua.
Tarvitsen säännönmukaisuutta ja selkeyttä.
Keskeneräisyyden hyväksyminen ja muuttuvat tilanteet ahdistavat minua suunnattomasti.
Mitä oikein kuvittelin, kun tällaiseen työhön lähdin?
SINÄ ET SOVI MIHINKÄÄN. Olet täysi paska, tajua jo.

Yritän pinnistellä, ettei kukaan töissä huomaisi,
miten otteeni on alkanut herpaantua.
Kaikki, niin töissä kuin kotona, yrittää puhua mulle järkeä,
mutta kuittailen aina vaan,

että kyllä tämä tästä ja päivä kerrallaan, niin kerkeän kyllä tehdä kaiken.
Myöntäisit vaan, että et pysty, ei susta oo mihinkään.

Uppoan jo liiaksi ihmisten tarinoihin.
Myötäelämisen kokemukseni on voimistunut koko ajan ja tuntuu, että uuvahdan kädettömyyteni alle.
Haluaisin auttaa kaikkia kaikessa.
Enkä suostu ymmärtämään,
että on mahdotonta edes yrittää tukea toisia, kun itse ei pysy pystyssä.
Viimeiseen asti kuitenkin yritän. Kuunnella toisten hätää ja valaa uskoa paremmasta.
Samalla, kun itse haluan kuolla pois enkä todellakaan usko,
että omat asiat voisivat vielä joskus järjestyä.
Suutarin lapsella ei ole kenkiä.

Ensimmäinen kesälomapäivä,
enkä pysty liikkumaan.
Tuijotan lopen uuvahtanutta itseäni peilistä

ja mietin tuskastuneena, että kohta tämäkin loma loppuu.
Olen täydellisen epäonnistunut.
Oksensinkin pitkästä aikaa. Nyt ei ole hyvä olla.


Kuukautta myöhemmin, retuutin itseni bussipysäkille jahka olin saanut nieltyä aamuisen kauhukohtaukseni.
Kehoni oli jo alkanut reistailemaan.
Puristus rinnassa oli nyt paljon voimakkaampi ja käsien tärinä oli lisääntynyt.
Neljäntenä työpäivänä romahdin vahingossa työpaikalla.
En olisi sittenkään soittanut vielä mihinkään,
jolleivät muut olisi pakottaneet.
Kyllähän minä pärjään.
Vaikka vähän rempallaankin.
Kaksi kuukautta sairaslomaa.
Mun oli myönnettävä, että ihan hyvä niin,
sillä pelkkä tiekyltti sai aikaan kokonaisvaltaisen paniikin.

Mua hävettää aivan helvetisti.
Miten ihminen, joka työkseen auttaa muita, voi itse olla näin avuttomassa tilassa. LUUSERI.
Mitä kaikki nyt ajattelee?
En tohdi ikinä enää palata työhöni.
Tai mitä jos musta ei tulekaan enää työkykyistä?

En kehdannut olla sen pidempään poissa ja sainkin vakuuteltua kaikki pärjäävyydestäni, itseni ennen kaikkea.
En mä vielä ollut entiseni,
olisi pitänyt hoitaa itseni kerralla kuntoon.
Mutta kun oli kova kiire todistelemaan, että kaikki hyvin.

Minä itse olen se,
joka vaatii itseltään kerta toisensa jälkeen yli voimieni.
Minä itse olen se,
joka kääntää olemattomatkin tehot täysille ja yrittää tehdä kaiken mahdollisen mahdollisimman hyvin.
Koska muutoin olen niin kelvoton.

2 kommenttia

  1. Tämä oli todella pysäyttävä ja pelottavan ajankohtainen kirjoitus. Tosi hyvin kuvattu. Kiitos toivon sanoista.

    • Kiitos kovasti vahvistavasta kommentistasi. Hyvä, jos teksti herätti ajatuksia! Toivoa on aina, ja se on niin lohdullista.

Vastaa Peruuta