Suuri Illuusia, kolmas osa

0

3 Tyhjennys

Oksenna kaikki se pois. Kaikki se kamaluus sisältäsi.
Olet ruma ihminen.
Musta tuntuu, että oksennuksen haju ei lähde musta edes pesemällä.

Yritän ajaa tätä ahdistusta tiehensä oksentamalla.
Miksei se silti lähde? Tuntuu vaan kamalammalta.
Kaikki tämä salailukin saa mut aivan solmuun.

Luulin pitkään, etten osaisi oksentaa.
Et osaa sitäkään.
Piti oikein harjoitella.
Sama kuvio toistuu kerta toisensa jälkeen.
Järkyttävä nälkä ja sitten ahmin.
Ja kun en pysty lopettamaan, iskee huono omatunto ja sitten mennäänkin.
Ei tunnu enää edes pahalta oksentaa. Kaikkeen tottuu.
Jos kerta ahmii niin näin käy.

Mutta ei se näitä hyllyviä läskejä silti kadottanut.
Ei se olo mennyt pois edes oksentamalla. Leuka roikkuu yhä.
Yhä paha olla. Olet vastenmielinen.

Äkkiä nyt. Lähtekää jo! On päästävä oksentamaan.
Tuijotan kelloa. Ovi sulkeutuu ja mä survon sormet nieluuni.
Kylmää maitovelliä. Maistuu vielä suklaalta. Ja mansikalta.
Kuin oksentaisi vaahtoa.
En minä ennen töissä tätä tehnyt.
Pesen kasvoilta oksennuksen rippeet ja saippuoin käsiä puhtaaksi kuvottavasta hajusta. Etten paljastuisi taas kotiin päästessäni.

Olen oppinut oksentamaan ilman, että meikit tuhriutuvat.
Hiljaa ja näkymättömämmin.
Aikuisetkaan eivät huomanneet, vaikka samassa asunnossa oltiin.
Tosin, mitäpä heistä odotin. Ei ne mua näe.

Luulin, että tämä loppuisi, kun lääkäri varoitti sydämenpysähdyksestä.
Mutta niin se pelästys hälvenee toistuvien ahmimishetkien myötä.
En piittaa, vaikka kuolisin. On pakko oksentaa.
Eikä ne varoitukset sitä paitsi mua koske.

Mun on niin nälkä. Mun on pakko saada syötyä kaikki nämä maut.
Syön, kuin en olisi koskaan ruokaa saanut.
Ei hätää, mähän voin oksentaa tämän pois, pyyhkiä olemasta.
Saan syödä kaiken. Tunkea suuhuni kaiken tungettavan.
Ja jatkoin vain. Kunnes syyllisyys iski ruoskan tavoin. Ymmärsin, että taianomainen hetki oli tullut päätökseensä ja paniikinomainen hätä iski; on päästävä eroon tästä ruuasta ruhossani. Heti.
Hissi ei ollut ikinä kulkenut niin hitaasti.
Kengät äkkiä jalasta ja takki lattialle. Kansi ylös ja ruoka ulos.
Kyyneleet putoilevat ja intialaiset valuvat suusta koskena ja noroina sormien välistä. Hirveä itseinho.

Eilen oli ensimmäinen päivä pitkästä aikaa,
kun en oksentanut ollessani yksin kotona.
Söin vain turvaruokaa.
Lääkäri oli sanonut, että mun tulisi syödä viikon verran ainoastaan sellaista, minkä kokisin turvalliseksi, mitä ei tarvitsisi oksentaa.
Edes viikon, niin saisin kuulemma kynnyksen kasvamaan.
Tosin, puuron syöntikin menee ahmimiseksi, jollen ole valmistanut yksittäisannosta. Ja kyllä se puurokin osaa ylös tulla.
Mitä tehdä, jos mikään ruoka ei ole enää turvallista?

Tiedän, miten välttää oksentaminen. Vain hedelmiä, marjoja ja jugurttia. Niistä ei tarvitse päästä eroon. En tiedä, mitä söisin myöhemmin. Ajatus salaatista tuntuu karhealta. Epätasaiselta ja rosoiselta. Pahalta kurkussa. Ajatus sen nielemisestä tuntuu mahdottomalta. Tarvitsen jotain pehmeää. Kasvissosekeitto tuntuu pelottavan epäterveelliseltä.
Mun pää on mennyt ihan vääntyneeksi tästä kaikesta. Suhteellisuudentajuni on kadonnut täysin. Puuro tai jugurtti. Kai niillä hetken selviää. Edes tämän viikon. Jotta olisin päässyt edes vähän eteenpäin.
Sen jälkeen sitten vähitellen jotain muuta.

Miten syödä turvallisesti?
Miten saan itseni pidettyä turvassa siltä huutavalta hätääntymiseltä?
Itsensä ravitseminen ei ole maailmanloppu, miksen ymmärrä sitä.
Mun on annettava ravinnon olla rauhassa kehossani, tässä rotiskossa, muuten musta ei pian ole enää mihinkään.

En onnistunut. Lähellä oli!
Mietin, että eihän tässä nyt olisi edes tarvetta. Se oli vain kanasalaatti. Mutta kävelin hiljaksiin ravintolasta kotiin tietäen, mitä tulee tapahtumaan.
Edes vähän siitä kuormasta. Edes muutama kalori on eliminoitava.
Vielä ehdin, toinen pääsee töistä vasta tunnin päästä. Vannoin jälleen itselleni, että tämä on viimeinen kerta. En halua tehdä tätä hampailleni. En halua tätä enää. Nyt olisi viimeinen kerta.

Aina ei ole ollut mahdollisuutta oksentaa.
Voi että, miten olisinkaan niinä kertoina halunnut.
Mutta toisaalta nautin siitä, ettei sitä mahdollisuutta ollut.
Söin ja söin ja söin. Niin paljon, että muut vitsailivat jo. Syöppö.
Jos ne vaan tietäisivät.

Tänään annoin itselleni luvan syödä rajattomasti.
Annoin myös itselleni luvan oksentaa niin paljon kuin sielu sietää, hövelillä päällä kun olin.
Katselin muiden ihmisten kehorakenteita, jotka olivat niin kovin viehättäviä. Miten ne pysyvät tuollaisina? Niiden puserot laskeutuvat kauniisti. Ne hymyilevät, vaikka olisi töyssy kyljessä.
Oksentaakohan täällä joku muukin?
Kun kylläisyys ei tule vastaan, syömistä voi vain jatkaa ja jatkaa.
Niin kauan kuin kehtaa ruokien ääreen lautasineen vyöryä.
Tuhansia kaloreita.
Tyynen rauhallisena nautiskelin kaikkia makuja,
myhäillen itsekseni, että kohtapa nämä ovat ulkopuolellani.
Oikein lällättelin mielessäni.
Mä luulen, että mä en ole ihan kunnossa.

Olen mennyt huimasti eteenpäin. Kerta viikossa on riittänyt.
Sain myös lähetteen ravitsemusterapeutille.
Ehkä tämä tästä vähitellen.
Oikeaa ruokaa en kyllä uskalla kotona tehdä.
En uskalla leipoa. En uskalla ostaa suuria määriä mitään.
Miksi kaikki pakkauskoot on niin suuria?

Pelkään sitä ahmimista. Silloin tällöin käy vahinko.
Ajatuksissa se on koko ajan.
En haluaisi, että tämä hallitsee minua.
Vaikka toisaalta, en mä tässä kyllä mitään ongelmaa näe.
Mitä se haittaa, jos joskus vain oksentaa?
Viihdeoksentamista.
Kai mullakin viihteeni saa olla.
Mitä sitten, jos mäkin leikin hengelläni?
Ei täällä ketään muutakaan kiinnosta muiden tunteet.
Syöppö tai juoppo, sama se.

Ei kommentteja

Jätä vastaus