Suuri Illuusia, ensimmäinen osa

2

1 Sirkuspeili

Kuuntele nyt miten puhut itsestäsi.
Ei ihmiset tajua rivien välistä.
Etkö näe reisiäsi. Ne ovat kapeammat.

Etkö näe ranteitasi.
Syytä sitten itseäsi.

Ei hätää, kaikki on hallinnassa.
Kyllä mä itseäni ruokin.
Jahka on sen aika.
Kaikki on kyllä hallinnassa.

Yritän pitää kehoni kurissa.
Tuntuu, etten silti pysty estämään paisumista.
Joka päivä leviän vähän. Teen mitä vain, niin leviän koko ajan.
Valun ulos muotista.
Vaikka kaikki on kiellettyä.
”Miten tuon kokoisella voisi muka olla syömishäiriö”, niin kaikki ajattelee.
Kaikki näkee, että olen lihonut.
En uskalla käydä vaa’alla. En uskalla mitata itseäni.
KAIKKIHAN SEN NÄKEE.

En ymmärrä makkarankuorivaatteita.
Verhoudun mielummin piiloon muiden katseilta.
Ettei kukaan näe kamalaa kehoani.
Säkki on muurini.
Se estää sattuvat iskut.
Tiedän jo, etten ole hyvä,
en halua kuulla sitä keneltäkään.
Olen muodoton möhkäle.
Epäsikiö.

En suostu hyväksymään, että näkisin itseni muka eri tavalla kuin muut.
Kai mulla silmät päässä on. Ja tunto käsissä. Olen pullea. Valas.
Huomenna, huomenna se alkaa. Pienennys.

En syö tänään enää. Muuten turpoan. Olen möykky. Iso pullea möykky. Muhkurainen. Vääristä paikoista.
Ihraiset leuat roikkuvat rintakehäni yllä.
Maha retkottaa varpaissani asti. Ällöttävää.
Haluan ne irti minusta.

Olisin onnellisempi kymmenen kiloa pienempänä.
Se on aina se kymmenen. Tai ei. Ensin se oli viisi. Sitten kun se oli saavutettu, se ei enää riittänyt. Toiset viisi vielä. Ja toiset. Milloin riittää? Vielä vähän.
Ainakin muutama kilo.
Sitten en enää syö liian vähän. Aloitan uimisen. Vielä en kehtaa.
En näillä lihoilla.
Nehän nauravat mut ulos sieltä.
Viime viikon aikana pyöräilin 51 kilometriä. Tänään kävelin neljä ja puoli kilometriä. Kuulemma pitäisi liikkua ennen aamupalaa.
Aamujumpat ja lankutukset. Kyykyt ja punnerrukset.
Pakkohan sen peilikuvan on pian näyttää joltain muulta.

Nyt on paino noussut. Tuntuu ainakin siltä.
Mitä helvettiä on tapahtunut?
Miten saan tämän suurenemisen pysähtymään?
Miten pystyisin olemaan syömättä?
Painoindeksi normaali. Vitut.
On niin kylmä ja voimaton olo.
Oon ampiainen. Pursuaa vaan. Olen turpea.
Ei se lähde näköjään repimällä.
Huomenna aloitan ruokapäiväkirjan. Tänään en kehtaa. Syön jatkuvasti.

Mulla on kova nälkä. Mutta mulla on paha olo. Yököttää.
Enkä jaksa tehdä edes leipää. En pysty syömään. Ruoan pureskeleminen ja nieleminen oksettavat. Ei tee mieli syödä yhtään mitään. Vaikka nälkä olisi. En pysty.
Kohta. Kohta olen pienempi.
Sitten olen onnellinen ja kaikki tämä saa jäädä taakse.

Katselin peilikuvaani. Hetken se miellytti.
Peilistä sormet näyttivät kauniin pitkiltä ja hoikilta.
Ilman peiliä kömpelöiltä pötkylöiltä.
Ehkä alan ottaa kuvia itsestäni. Näistä läskeistä.
Näkisinkö muutosta? Olisiko se mun keino herätellä itseäni?
Miksi mun pitäisi herätä?
Ei ole mitään mistä herätä.

Olen kuulemma vähän pienentynyt. Ihanaa kun se huomataan.
Ehkä musta tulee viehättävä! Ai susta?
Mutta mitä jos ne tajuavat? Mitä jos ne tajuavat, miten heikko oikeasti olen?
Jos ne alkavat suhtautua muhun raukkana?
”Miksi oot pienentynyt?”, hän kysyi.
Pienentynyt???!
Mähän pursuan.
Miksi mä en kutistu, olisi oleellisempi kysymys.
”Onpa hienoa nähdä, että syöt oikeaa ruokaa”.
Varovasti nyt. Ette tiedä mihin puututte.
Ootte vaan kateellisia, kun ette itse pysty kontrolloimaan syömistänne.

Numerot muuttuu, mutta kuvajainen ei.
Olen ehkä tehnyt itsestäni sairaan.
Ehkä en hallitsekaan tätä enää. Kävikö tässä nyt niin?
Tämän piti olla hallinnassa.

2 kommenttia

  1. Moni kokee, että raskaus ja lapsen synnyttäminen tuovat mukanaan armollisuutta ja kiitollisuutta omaa kehoa kohtaan, ja myös kehoitsetunto sitä kautta kohoaa. Naisen/äidin keho on upea ja ihmeellinen.

    • Totta, raskaus lisäsi kehoarmollisuutta omalla kohdallanikin. Ihmeellistä kun oma haukuttu keho pystyi johonkin niin erityiseen. Ymmärsi paremmin kehon monimuotoisuuden merkityksen. Täytynee aina muistuttaa itseä huonoina hetkinä.

Jätä vastaus