Rumilus

0

Kyseessä 24-vuotias nainen. Potilas keskustelee asioistaan vuolaasti hysteeriseen sävyyn varsin itkuisena. Vaikea-asteisen masennuksen kriteerit täyttyvät. Kyseessä ilmeisimmin toistuva masennus, mutta myös kaksisuuntaisen mielialahäiriön mahdollisuus on olemassa. Oirekuvaan vaikuttaisi liittyvän ainakin riippuvan persoonallisuushäiriön piirteitä vahvasti ja myös persoonallisuuden epävakautta tulee potilaan kertomuksesta esiin. Suositellaan vahvasti psykiatrista osastohoitojaksoa avo-osastolla, mistä potilas jyrkästi kieltäytyy. Potilas ei toistuvasta suostuttelusta huolimatta ole valmis tulemaan osastohoitoon, joten sovitaan potilaalle aika psykiatriselle akuuttipoliklinikalle seuraavana arkiaamuna.

Epikriisi 12/2012

F33.4
F60.5
F34.0
F50.1

Minussa kasvaa Rumilus. Minä.
Sen minkä muut näkevät, on hyvin harjoiteltu kuva minusta. Rumilus on vain minulle. Ulisemme yksinämme kurjuudessamme, jonka olemme muilta lukinneet. Rumilus huutaa minulle asioita, joita en halua kuulla.
En välillä enää erota meitä. Kumpi meistä on oikeassa? Tiedät kyllä.

Sustaeioomihinkäänsustaeioomihinkäänsustaeioomihinkään.
Ei susta ole mihinkään! Etkä sinä pärjää ilman minua. Sinä tarvitset minua. Sinua ei ole ilman minua. Sinusta ei olisi mihinkään ilman minua. Minun ansiostani sinä olet edes jotain. Sinä olet säälittävä. Oksetat minua. Olet kuvottava. Säälin sinua. Kukaan ei kaipaa sinua.


Ole hiljaa. OLE HILJAAA. MENE POIS. Ole hiljaa. OLE HILJAAA. MÄ EN HALUA KUUNNELLA. MENE POIS MUN PÄÄSTÄ. Vie pää mukanasi.

Olen niin väsynyt omaan riittämättömyyteeni ja itseni haukkumiseen. Miksei tämä mene pois?
Sitä hoidetaan vuodesta toiseen eri vastaanotoilla ja eri napeilla.
Miksei tämä mene jo pois. MIKSEI KUKAAN KUULE MUA??

Yritän selvitä Rumiluksen kanssa elämisestä lääkkeiden avulla. Ne pitävät sitä aisoissa ja muuntelevat sen äänensävyjä. Odota vain.
En haluaisi olla aina lääkkeissä. En halua olla riippuvainen niistä. Mutta en kelpaa ilman niitä. En halua myöntää, että ollakseni normaali tarvitsen niitä. Enhän edes tahdo olla normaali. Ootkin niin vitun spesiaali.
Kohtaukset ovat vähentyneet. Ylikierrokset ovat kadonneet.
Mutta tämä surullinen sumu ei tunnu katoavan minnekään. Tämä tyhjyys ja turtuneisuus. Ja pimeys. Päämäärättömyys.

En tahdo olla tässä. Olen ollut tässä jo niin kamalan monta vuotta. Yhtäkkiä en vain ollut enää se iloinen lapsi. Yhtäkkiä halusin kuolla. 11-vuotiaana. Sairastuin ja Rumilus muutti minuun asumaan.
Olet niin arvoton, huono, riittämätön ja aina kaikkien tiellä.
Eikä kukaan tiedä, että taas vähintään kerran päivässä mietin, miten kadota vähin äänin, vaivaa aiheuttamatta.

Ahdistuneisuus ja kaoottisuus
Korostunut järjestyksen ja kontrollin tarve
Perfektionismi ja ylitunnollisuus
Dramaattisuus ja liioitellut tunneilmaisut
Epävakaus ja mielialan voimakas vaihtelu useita kertoja päivässä
Depressiivisyys ja toistuvat masennusjaksot
Hypomaanisuus ja impulsiivisuus
Huomionhakuisuus ja narsistisuus
Valtava hylkäämisenpelko ja läheisriippuvuus
Itsetuntovauriot ja minäkokemuksen häiriöt
Itsensä pahoinpitely ja rankaisu

En osaa päästää irti Rumiluksesta.
Vain narsisti voi kirjoittaa tällaista tekstiä ja kalastella erityistä huomiota, olet huomiohuora.
Huomaa mut huomaa mut huomaa mut HUOMAA VITTU MUT JO.
Olen kiukkuinen. Niin kovin vihainen ja aivan yksin.
Painukaa helvettiin kaikki.
Miksi tarvitsisit muita, kun sinulla on minut?

Sairaalloinen introspektio. Sitä tämä varmasti on.
Mikä vika sussa ei olisi?
Voiko itseensä upota liiaksi? Tarkkailla liikaa jokaista ajatustaan, liikettään, ilmettään, tunnettaan. Niin, että siitä tulee hallitsematonta.
Missä vaiheessa itsetarkkaavaisuus menee yli? Sairaalloinen itsetietoisuus ja halu ymmärtää itseään. Tai en edes tiedä onko kyse ymmärtämisestä, paskan kuokkimisesta lähinnä. Edestakaisin pyörittelemisestä.
Kokee olevansa jotenkin erityinen. Erityisempi kuin muut, ja siksi täysi paska.
Haluanko edes tulla kuntoon? Jos se herkkyys ja Rumilus sisältäni ajetaan pois, mitä jää? Olenko enää minä? Tylsistynkö?
Kaikki on niin tasaista. Eikö tämän pitäisi nyt olla hyvä asia? Näinhän niiden nappien kuuluu toimia.
Kuka minä olen, kun en ryömi pohjamudissa? Oikeastihan mä taidan viihtyä pohjamudissa. Rakastan tuskassa kierimistä, koska se on se mihin oon tottunut. Osaanko olla ilman sitä? Mikä olen ilman sitä? Et yhtikäs mitään.

Missä kohtaa vastuu siirtyy itselle? Missä kohtaa ei kuulu enää syyttää muita? Ei vanhempia, ei sisaruksia, ei entisiä rakkauksia, ei riittämättömiä ystäviä. Mikä on minun osuuteni tähän? Mikä on itseaiheutettua? MIKÄ VITTU MUA VAIVAA???

On pelottavaa, kun en tunnista nautinko tästä pahasta olostani. Siitä kun ei vain jaksa. Enkä tiedä, että onko edes paha olo. Ehkä ruokin vain ajatusta siitä. Ehkä ehkä ehkä ehkä ehkä vittu niin.

Miksi kieltäydyin osastosta? Koska et ehtinyt kiireiltäsi mihinkään hoitoloihin.
Salaa aina unelmoin laitoshoidosta. Voi että, miten haaveilenkaan siitä. Toivoisin, että minut suljettaisiin johonkin pois tältä maailmalta, missä en osaa olla olemassa. Siellä sitten saisin omassa pikkuhuoneessani istuskella keinutuolissa lämmin huopa sylissä katsellen ikkunasta puita. Joku hoitaja voisi tulla kysymään, onko kaikki hyvin. Söisin siellä pitkien pöytien ääressä muiden hullujen kanssa. En puhuisi kenellekään. Televisio pauhaisi ja ihmiset hyppisivät seinillä. Ja toisaalta olisi hyvin hiljaista.
En haluaisi ketään vierailemaan. Enkä haluaisi palata sieltä koskaan. Voi miten haluaisinkaan siihen maailmaan. Missä minun ei tarvitsisi tehdä mitään.
Mutta Rumilus osaa piiloutua, kun kokee itsensä uhatuksi. Ja olen taas normaali. Ajattelen normaalisti. Elän normaalisti. Kuin kuka tahansa tervejärkinen. Eikä minun tarvitse soittaa minnekään. Pärjäänhän hyvin.

Se ei halua irti minusta. Se tarvitsee minua.
Viihdymme liian hyvin yhdessä.
Mulle sanottiin, että oon vaan päättänyt olla hullu.
Jumittunut.
Etten edes halua muuttua.

Haluan olla ruma.

Näinpä juuri.
Milläpä minä tätäkään kirjoittaisin.
Ilman Rumilusta.

Ei kommentteja

Jätä vastaus