Päissään

2

Jouluaatto, äitienpäivä, hautajaiset.
Päivällä ei niin väliä selkeestikään.

Kovasti olen yrittänyt pelastaa
ja ajatella ihmisten puolesta heidän elämänsä kuntoon.
Kellon ympäri.
Siltikään et tee tarpeeksi, häpeäisit.

Kalenteripyhien sukulointi ahdistaa mua.
Milloin kenenkin takia.
Kun vähän jokaisen on pitänyt ottaa jokin nappi, naukku, namu, huikka, hömpsy, kopsu, moukku, paukku, pilleri, pastilli, piristävä, rauhoittava, neuvoa-antava, ryyppy, tuikku, tujaus, tabu, nipsit, nokat, litkut, fixit, snagut, snapsit, tykit, viivat,
jotta selvitään kunnialla toistemme seurassa.
Vaietaan ja tsempataan parin tunnin ajan.
Vältetään tietyt puheenaiheet, jottei kenellekkään tule paha mieli.
Sen jälkeen voidaan taas kääriä hihat.

Kaikkeen tottuu.
Yli puolet mun elämästä ollut jo tätä vierestä kattomista. Milloin kenenkin.
Suvussa tai suhteessa.
Sitä ennen en vain tiennyt mistä katsoa.
Kuulemma keittiön alakaapista.

Miksi kaikkien ei täydy pitää elämäänsä järjestyksessä?
Miksi toiset saavat maata silmät selällään ja mun pitää koko ajan suorittaa?
Haluutko jonku mitalin siitä hyvästä, vitun mielistelevä valkolammas?
Tosin, Aikuinenkin on sanonut, että voi ottaa milloin haluaa, kunhan hoitaa arkiasiat.
Tavalla ei ilmeisesti niin väliä. Kyllähän se hammaspesuvesikin lattialta kuivuu.

Olen oikein sopivan muotoinen sylkykuppi.
Vaikka katkollekin vein joululahjan.
Koska olet niin vitun hyvä ihminen.
Ja silti pelkään sitä viimeistä puhelua. Välillä odottanutkin.
Myötätuntoa, kiukkua, surua, sääliä, toivoa ja toivottomuutta.
Ei meistä olisi toistemme ystäviksi ollutkaan.
Olen teille vain huumorintajuton hirmuhallitsija,
tekopyhä vasikka.

Olen mä itseäni peilistä katsonut, kiitos vain huolenpidostanne.
Yhtälailla mä ripustaudun pakonomaisesti milloin mihinkin.
Oon riippuvainen tarpeesta kontrolloida kaikkea. Ja kaikkia.
Mulla on pakonomainen tarve pitää huolta muista. Vaikkei ne edes pyytäisi.
Koska kyllä minä tiedän heidän parhaansa.
Mun arvon määrittää muut. Olen kameleontti. Ja silti aina väärän värinen.
Ja voi miten kaipaankaan tervaa keuhkoihini.
Se oli mun hengähdys, lohtu, riemu ja nyrkkeilysäkki. Että tiedän kyllä miltä tuntuu, kun mistään muusta ei saa sitä tiettyä tunnetta.
Niin ja olenhan minäkin hävennyt aamuja.
Juonut molemmin käsin ilosta ja surusta.
Oli myös niitä aikoja, joista puhuminen hävettää. Kun kerta se oli niin helppoa. Kunnes sitten jotain pahaa ehkä tapahtui mulle, en edes tahdo muistaa.
Niin, pidit vain turpasi kiinni, jottei sädekehäsi kärsisi. Tottahan se on.
Joten, mikäpä minä olen kenenkään valintoja arvostelemaan.
Mutta onneksi halusin kaiken keskellä elämääni jotain muuta enemmän.

Millainenkohan olisi ollut meidän kaikkien elämä ilman päihteitä?
Kaikki voisi vielä muuttua. Mä odotan sitä kovasti.
Nyt mulla on vain huono omatunto siitä, että mulla on neljä ikkunaa.
Kel onni on se onnen kätkeköön.

Mä niin toivon,
että jonain päivänä Hätä ei olisi meidän kanssa samassa huoneessa.

2 kommenttia

  1. Riipaiseva teksti, hämmentäväkin. Mutta niin (läpi)valaiseva.
    Olla tosi. Olla myötätuntoinen. Olla avoin. Olla armollinen.
    Kiitos!

    • Juurikin näin. Hienoa kuulla, että teksti koskettaa ja herättää ajatuksia. Kiitos itsellesi, että kuulet tekstini!

Jätä vastaus