Anna Angsti

Jokaisella meistä on kääntöpuolemme, ja minussa sen nimi on Anna Angsti.

Haluan kertoa teille hieman henkilöstä tekstien takana, jotta tekstit tulisivat helpommin lähestyttäviksi. Ja myös siksi, että haluan korostaa sitä, miten kuka tahansa voi kamppailla erilaisten mielenterveyden haasteiden kanssa ja silti elää, toimia ja kokea. Mielenterveyden hyvin- tai pahoinvointi ei katso ikää, sukupuolta, koulutustasoa tai sitä kummalla puolen pöytää istuu.

Toisinaan kummastuttaa, että olen jo yli kolmenkymmenen. Pyrin olemaan itseään kypsytellyt, vastuullinen ja huolehtiva aikuinen, mutta ajoittain tuntuu, että olisin keskenkasvuinen kapinoiva teini isosiskon papereilla. Tai joskus olen taantunut jopa uhmaikäisen tasolle. Riippuu seurasta.

Mun kanssani kotia jakaa oma ihana perhe, jolle haluan tarjota kaiken sen hyvän, mitä itse perheeltä sain, mutta myös sen mitä itse en kasvaessani saanut, vaikka olisi pitänyt. Rakastan ja janoan selkeää arkirytmiä, järjestelmällisyyttä ja siisteyttä. Hääräänkin hyrränä kotona, milloin minkäkin askareen parissa ― silloin kun en vajoa ja syövy osaksi sitä kaiken upottavaa mutaa. Kodin ulkopuolella työskentelen ammatissa, joka sisältää arjen apua, välittämistä, läsnäoloa ja kuulevat korvat niitä kaipaaville. Se on haasteellinen valinta työmaaksi, ja itsereflektointi ja vahva ammatillinen työrooli ovatkin välttämättömyyksiä työssä pärjäämisessä oman sekamelskan myllätessä.

Kannan mukanani ahdistusta ja masennusta yli kahdenkymmenen vuoden ajalta. Ylivastuullinen tavattoman pelästynyt lapsi, joka yritti olla mahdollisimman kiltti ja hyödyllinen. Lapsi, joka eli pikkuaikuisena varhaisnuoruutta, jonka aikana alati voimistunut ahdistus odotti koko ajan oikeaa hetkeä päästä esiin. Lapsuudenkodista poismuuttoa; aikaa, jolloin uskaltaisi suuttua ja olla vihainen.

Yritin tuloksetta useamman vuoden ajan paikkailla ahdistustani toimimattomin ja haitallisin keinoin. Vasta kun voimistuneet mielialaoireet vaikuttivat heikentävästi opiskelukykyyni, opintojen etenemiseen ja työssä jaksamiseeni, vakuutuin siitä, että apua oli nyt saatava. Tai siis haettava. Ja siinä nipin napin parikymppisen nuoren aikuisen omavoimaisuuden ja heikkouden kieltämisen keskellä avun hakeminen oli aivan hirveää, eikä itsensä jatkuva kyseenalaistaminen tehnyt siitä yhtään helpompaa. Olenko tarpeeksi ahdistunut? Millainen on masentunut ihminen? Näytänkö tarpeeksi huonovointiselta? Mitä jos huomenna onkin parempi päivä? Vaikka olen aina hokenut mantran tavoin, etten tarvitse muita ihmisiä ja että minä pärjään kyllä, ilman toisten yksittäisten ihmisten apua en varmastikaan olisi tässä. Mutta se avun vastaanottaminen, siinä vasta onkin opeteltavaa. Edelleen.

Korkeakoulun terveydenhoitaja sanoi, että ”Joko sinä soitat tai minä soitan”. Siitä se sitten lähti. Kymmenen vuoden psykiatrinen hoitosuhde neljän erilaisen psykiatrin pakeilla, puolisen vuotta käyntejä akuuttipsykiatrisella poliklinikalla, kuusi vuotta tunneventtiilinä toiminutta psykoterapiaa kolmen vuoden jaksoissa (ja ne pitkät viisi vuotta odotusta siinä välissä ennen kuin jatkoa sai taas hakea), puoli vuotta tanssi- ja liiketerapiaa ja neljä täysin erilaista hyvin tärkeäksi turvatahoksi osoittautunutta terapeuttia. Monen monta Kela-hakemusta. Paljon näkemyksiä, oivalluksia, vitutuksia ja pettymyksiä. Diagnooseja toistuvasta keskivaikeasta ja vaikeasta masennuksesta, tarkemmin määrittämättömästä masennustilasta, mielialan aaltoiluhäiriöstä ja epätyypillisestä laihuushäiriöstä vaativan persoonan persoonallisuushäiriöön (epävakailla mausteilla). Masennuslääkkeitä, ahdistuslääkkeitä, mielialantasaajia ja psykoosilääkkeitä epäsäännöllisen säännöllisesti oireiden helpottamiseksi. Kokemuksia itsevihasta ja huonosta itsetunnosta, itsetuhoisuudesta, mielen vuoristoradasta, pakkoajatuksista, häiriintyneestä syömiskäyttäytymisestä ja pakonomaisesta oksentelusta, akuuteista stressireaktioista, järkkyneiden ja päihdesairaiden omaisena olemisesta, työuupumuksesta, raskauden aikaisesta ja synnytyksen jälkeisestä masennuksesta sekä aina mukana kulkevasta läheisriippuvuudesta. Onneksi myös useita kokemuksia kuulluksi tulemisesta, välittämisestä ja hyväksyvistä kohtaamisista. Ja tuntemuksia siitä, että kyllä tästäkin selvitään.

Vihdoin voin sanoa, että tässä hetkessä on ihan hyvä olla. On toki yhä päiviä, jolloin mieli paiskautuu maahan ja haluan kuolla. Mutta sitä useammin nykyään viihdyn arjessani ja pystyn näkemään seuraavaan viikkoon ja jopa unelmoimaan. Vaikka nyt henki kulkee melko vaivattomasti ja olemassaolo tuntuu hyvältä, en väitä, että aivan kaikki olisi nyt tai tulevassakaan vaivatonta. Mutta vuosi vuodelta olen aina mennyt eteenpäin ja monessa tilanteessa olen pystynyt kääntelemään kaikkea kokemaani vahvuudeksi, niin työssä kuin yksityiselämässä.  Vuosien myötä olen myös harjaantunut huomaamaan itsestäni yhä paremmin, milloin pohja alkaa pudota ja osaan (ja tärkeintä: uskallan) hakea apua ennen kuin on paljon enemmän keräiltävää.

Joku on ihmetellyt joskus, miten mulla on kaiken keskellä elämän perusasiat pysyneet aina kunnossa: luottotiedot pysyneet, kodin seinät ympärillä, sukulaissuhteet säilyneet, vastuuntuntoinen ystäväpiiri, ihan hyvä koulumenestys korkeakoulututkintoineen ja pitkäkestoiset työsuhteet täysi-ikäisyydestä lähtien. Tai pohtinut sitä, miten mä en jäänyt siihen sukuvikaiseen päihdeloukkuun, vaikka sitäkin kepillä koettelin. Tästä kiitän muun muassa tukiverkkoani sekä myös ylivastuullista ja -tunnollista minääni. Vaikka pään sisällä meteli olisi kuinka kova, niin jotenkin kaikki ympärillä on pysynyt pystyssä. Mutta se pakkopärjääminen ja kaikista naruista hampaita kiristellen kiinnipitäminen on kyllä myös pitkittänyt tätä kuntoutumisprosessia. Mutta tiedän, että se on se, mikä on pitänyt mua raameissa: periksiantamattomuus ja pinttynyt uskomus siitä, että asioilla on tapana järjestyä.

Ja siihen luotan edelleen, myös niinä synkkinä ja myrskyisinä öinä.

Kannustavin terveisin