Suuri Illuusia, toinen osa

2

2 Ahmatti

Syönhän minä, liikaakin.
Ahmin ja ahmin ja ahmin ja ahmin.
Ruokin ylensyönnillä itsevihaani,
jota ilman en tunnu osaavan olla olemassa.

Olen hyvin tietoinen syömisistäni.
Jokaisesta haarukallisesta, jonka suuhuni laitan.
Ja heti lihoan syömisen jälkeen.
Ainakin muutaman kilon. Mun kaulasta tulee lihava.
Olen syyllinen jokaisen suupalan jälkeen.
Ei noin saa tehdä. Tuo on väärin. Ei sitä saa syödä. Olet kelvoton, kun syöt sen. Et kelpaa, jos syöt näin.

Ja silti välillä tulee ylilyöntejä.
Saatan rohmuta kaksin käsin, kun kukaan ei näe.
Mistä seuraakin ankara häpeä.
Ja rankaisu. Kärsi.
Toisaalta sama se, onko syötynä kilo voita vai kilo porkkanoita, niin huono omatunto seuraa silti ruton lailla.
Aina tekee mieli syödä.
Soimaan itseäni, syömisestä tai syömättömyydestä.
Joka tapauksessa teet väärin.

Liikaa häiriintyneitä ajatuksia, joten rupesin ahmimaan oloani hiljaiseksi. Siemeniä. Kyllä, siemeniä. 519 kaloria 100 grammassa, ja se tieto riitti katkaisemaan jo ahdistuneen ämmän hermopinteen. Halusin tunkea jokaisen kurpitsansiemenen kerralla kurkkuuni. Rouskuttaa pieniksi mureniksi. Vauhdilla. Niin nopeasti kuin mahdollista. Samalla ajatellen, että yksi kourallinen vielä, sitten mennään.

Mun päässä on kaikenkattava ahmimishäiriö.
Ahmin, mitä milloinkin mieleni on vailla.
Ruokaa, diagnooseja, terapioita, ongelmia, kokemuksia.
Ahmin kirjoja, miten tulla toimeen itseni ja muiden kanssa.
Ahmin projekteja, joita jättää kesken alkuhuuman jälkeen.
Harrastuksia, joiden pariin en koskaan edes saa lopulta lähdettyä. 
Rakkautta, huomiota.
En tunnista kohtuutta.
En tule koskaan täyteen mistään.
En saa tyydytystä mistään.
Olen aina vain tyhjä.
Olen aina vailla.

Ei ole olemassa välimuotoja. Aina joko tai.
Ruoka on joko hyvä tai paha, turvallinen tai turvaton.
Terveellinen tai epäterveellinen.
Ei ole olemassa vähän terveellistä, vähän turvallista.
Joko ahmin tai nälkiinnyn, riippuu päivästä.

Miten tajuta, että on syönyt tarpeeksi, eikä tarvitse enää?
Tulisiko syödä vielä hitaammin?
Onko olemassa vielä pienempää lusikkaa?
Tämä menee jo naurettavaksi.
Ei mulla voi oikeasti olla nälkä.

Ostat mulle aina karkkia. Hyvää hyvyyttäs.
Rakkaudella, mukamas.
Haluatko mulle pahaa?
Kunhan saisin pidettyä ne koristeena lasipurkissa. Itsekontrolliharjoituksena.
Meni vain hetki, kun jo tungin jokaisen marmeladin suusta alas ruhooni.
Vaikken edes pidä niistä.
Olen jätemylly.
Olen ruma.

Pelkään olla yksin, koska silloin olen häijy ja julma itselleni.
Rankaisen ja kidutan säälittävää kehoani, joka ei osaa näyttää oikealta.
En saa itseäni edes salille. Jalat eivät vain liiku sinne suuntaan. Sujuvasti sekin avainkortti asettuu kaltaistensa joukkoon ylälaatikkoon.
Lupaan itselleni jokaisena päivänä, että tämä loppuu.
En halua puhua itselleni näin, en halua ajatella itsestäni näin.
Haluan pystyä ostamaan kerralla useamman omenan.

Missä on se mun muka järkähtämätön itsekurini?
Itsehillintä? Tai edes häivähdys itsekunnioitusta?
Huomenna tsempppaan. Ja ylihuomenna. Yliyliyliylihuomenna.
Oon riippuvainen hotkimisesta.

Miksi sä painat vähemmän kuin mä?
Mikä oikeus sulla on painaa vähemmän kuin mä?
Syöt kuin hevonen.
En halua olla isompi kuin sä.
Mulla on tarve olla pieni ja kannettava.

Mulle on tärkeää, että toiset syövät kunnolla ja pitävät huolta terveydestään.
Mä pidän huolta heistä. Kun eivät itse osaa.
Laitan leivälle reippaasti voita, jotta jaksavat.
Asettelen vitamiinit valmiiksi, niin ei kenenkään tarvitse vaivata omaa päätään.
Mutta minusta ei tarvitse kenenkään pitää huolta, mä pärjään kyllä.
Mun syömiskäyttäytyminen on niin eri asia.
Eikä siihen tule kenenkään puuttua.
Kyllä minä pärjään.

Ja sitten opin, ettei kaikkea tarvitse pitää sisällään.

2 kommenttia

  1. Iloitsen tästä blogista!

    Tunteiden ja sisäisten äänten – niin kielteisten kuin myönteistenkin – kuvailu on niin osuvaa ja todenmukaista.

    Siltä osin, kun voin itse samaistua kuvaamiisi tunteisiin, tekstien lukeminen tuntuu helpottavalta. On muitakin ihmisiä, jotka kokevat ja tuntevat näin! En olekaan yksin hullu ja omituinen.

    Kun taas luen sellaisista kipuiluista, joita en ole itse kokenut, sydämeni avartuu ymmärtämään ihmisiä, jotka kärsivät sellaisista asioista. Se auttaa suhtautumaan heihin myötätuntoisesti ja tuomitsematta.

    Parasta näissä kirjoituksissa kuitenkin on, että lopussa on aina toivo. On viesti siitä, että vaikka ongelmat olisi vaikeita ja pitkäkestoisia, elämä voittaa vähä vähältä. Tällaista sanomaa toden totta kaivataan. Kun on keskellä suurinta tuskaa ja näyttää siltä, ettei asiat ikinä muutu, on tavattoman rohkaisevaa lukea, että joku, joka on kokenut yhtä suurta pimeyttä, on kulkenut siitä läpi ja nähnyt, että uusi aamu tulee sittenkin.

    • Kiitos paljon kannustavasta kommentistasi Laura!
      Ihana kuulla, että tekstit lohduttavat, lievittävät yksinäisyyden kokemusta, antavat ymmärrystä ja ylläpitävät toivoa. Se tieto antaa mulle turvallisuuden tunnetta, kiitos siitä!
      Se on juurikin näin, että aina nousee uusi päivä eikä sitä tarvitse yksin kohdata. Kiitos kun luet tekstejäni.
      Rohkeutta ja iloa sulle!

Jätä vastaus