Aallokko

2

”Sulla ei varmasti ikinä ole huonoja päiviä!”
Tietäisittepä vain.


Turtuneisuudesta joka suuntaan pirskahtelevaan tunnesekasortoon.
Syvästä surusta hersyvään riemuun.
Ja takaisin. Parhaimmillaan minuuteissa.
Tämänkö kanssa sitä pitäisi vain oppia elämään?

Yhdessä hetkessä kaikki on hyvin.
Huomaan hymykuoppani enkä laske askeliani.
Näen kaikissa asioissa niiden hyvät puolet. Yrittämättä.
Näen hyvyyden jokaisessa.
Näen toteutuvan kaiken, mitä elämältä haluaisin.
Miksen vaan voisi jäädä siihen olotilaan? Miksen manipuloi itseäni sinne?
Olethan niin vitun taitava.
Mutta sitten se iskee. Uppoan siihen tilaan. Enkä saa henkeä. Sätkin. Tärisen.  Ulisen. Kääriydyn itseeni. Heijaan itseäni ja vapisen.
Ja tuntuu, että pää alkaa murentua. Haluan pudota.
Kuten nyt.
Kädet korville.
Pian nyt.
Nosta käteni korvilleni.
Tuntuu taas, kuin musta roikkuisi satoja kiljuvia elefantinpoikasia.

Eikä mene kuin hetki niin oon taas jo ihan kunnossa.
Tai olin viisi minuuttia sitten. Nyt näköjään alkaa jälleen laskemaan olotila. Ylösalasylösalasylösalas.
Näin se aina menee.
Olen taas täydessä epäjärjestyksessä itseni kanssa. Tunnesäätelyni on aivan levällään ja ajatukset suistuvat järjettömyyden puolelle.
Pakko pitää kaikki seinät pystyssä, hymy kasvoilla ja hengitys tasaisena. Tiedän, että mikäli keskittymiseni nyt hiukankin herpaantuisi, jokainen katkennut naru sinkoilisi minne sattuisi ja kaikki saisivat tietää.

Todella, todella, siis todella epätasapainoinen olo.
Tai oikeastaan tasaisen ankea.
Makaan ja tuijotan seinää. En jaksa hievahtaakaan.
Toisesta silmästä näemmä valuu kyyneliä yksi toisensa jälkeen.
Miksei silti tunnu miltään? En jaksa edes sulkea silmiäni. Tässä voisi olla koko päivän. Tai viikon. Tai vaikka ikuisesti. Ripsivärit poskilla tuijotan vaan eteenpäin. Missään ei ole mitään järkeä, mä en jaksa enää mitään, oon aivan loppu, niin loppu. En jaksa yrittää nukahtaakaan.
Vähän hämmentynyt olo miettiessä, mitä vuodenaikaa eletään.
Olisi ihan hyvin voinut olla kevät.
En jaksa mitään.
Makaan ja kuuntelen sydämen lyöntejä. Ei tarvitse tunnustella pulssia, kuulen sykkeen.
En jaksa vaihtaa edes kappaletta, soikoon. Pitäisi nousta suihkuun. Miksi?
Olen näköjään taas naarmuilla. Yritän jatkuvasti raapia itsestäni tätä irti. Tältäkö se tunne näyttää? Yritän raapia itsestäni kelvottomuuden pois. Edes tunnen jotain ja näen työni jäljet. Jään oikein tuijottamaan niitä. Suorastaan ihailen aikaansaannoksiani. Kunhan kukaan muu ei niitä näe. Mitä nekin ajattelisivat?
Minua ei tarvitse auttaa.
48 tuntia ja 39 minuuttia, niin pääsen lääkäriin.

Täällä montussa lojuessa päähän tulvii niitä ajatuksia, miten paljon helpompaa olisi vain olla nousematta täältä.
Kun mistään ei tunnu tulevan yhtään mitään, eikä mikään tunnu muuttuvan. Vaikka kääntäisin nahkani ympäri. En vaan pääse eteenpäin. Miksi ajatella asioista valoisammin, kun kaikki on turhaa.
Eksistentialistinen tuska, kuittasi silloin se akuuttipolin sairaanhoitaja.
Eksistentialistinen tuska.
Ek sis ten tia lis ti nen tus ka.
Vai niin.

Tuntuu vaikealta kestää, mitä aiheutan vieressä elävälle.
Ihan vain olemalla olemassa ja tuntemalla näin.
Kuvottaa, että toinen joutuu katselemaan tätä. Että joku toinen joutuu pitämään musta huolta. Hoitaa ruuat ja kodin, koska mä oon niihin kykenemätön. Nostelee lattialta nenäliinaruttuja, pitää sylissä, silittää päätä ja koittaa selittää, että kaikki järjestyy.
Minä en ole heikko. EN OLE. Minä en tarvitse ketään paapomaan mua. MENE POIS MUN LUOTA.
Kohta varmaan hänkin lähtee. Saa tarpeekseen mun surusta.
En mä tahallani tällainen ole. Mä en voi hyvin. Mä en oikeasti voi hyvin.

Välillä mulla on oikeasti mennyt tosi vahvasti!
Ja mun mielestä kaikki sujui oikein mainiosti pitkän aikaakin.
Olin sangen tasapainossa. Ja sen yli.
Elämänilo tulvi korvistani ja poskeni kipeytyivät hymyilystä.
Siispä, miten mä havahdun taasen tästä keskeltä pölypyörrettä, jossa en saa mitään asiaa enää järjestykseen. Yksikään asia ei näyttäydy selkeänä päässäni, ja ote lipsuu, vaikka miten puristaisin.
Miten kauan oon sitten jo ollut tässä? Milloin tämä meni tähän?
Miten en taas huomannut yhtään, että tähän ollaan tulossa.

No niin, mikäs hätä tässä nyt muka on?
Tulihan tässä jo tarpeeksi makoiltua.

2 kommenttia

  1. On kuin itsestään lukisi. Kiitos että teet tätä <3 Antaa kyllä voimaa ja auttaa ymmärtämään itseäänkin paremmin.

    • Tuntuu hyvältä kuulla, että nämä kipeät tekstit antavat lukijalle jotain hyvää. Pitkään epäröin epävarmuuksissani, onko tämä koko juttu ihan huono idea, mutta kommenttisi vahvisti mua, kiitos siitä! Kiitos, kun luet tekstejäni ja rohkeutta sinne <3

Jätä vastaus